200216

No niin, nyt on vihdoin aikaa palata muistelemaan reilun viikon takaista rakkauden päivää eli meidän hääpäivää. Miulla oli aikomus tulla kirjottelemaan tänne blogiin viimeisiä fiiliksiä "neiti-ihmisenä" ennen häitä, mut luonnollisesti ne pari vikaa päivää ennen h-hetkeä oli ihan tajutonta liitämistä paikasta toiseen eikä aikaa ollut yksinkertaisesti millekkään muulle kuin viime hetken järjestelyille. Sen muistan vahvasti, että mitä lähemmäs häät tuli, sitä vähemmän jaksoin oikeastaan välittää mistään pikkujutuista ja kun mentiin juhlapaikkaakin koristelemaan perjantaina, niin tän morsiamen päällimmäiset ajatukset oli suurin piirtein että "ihan sama mihin ne kukat nyt laitetaan, mie haluan jo naimisiin!!" :-D Siinä vaiheessa oli tosiaan vahvistunut jo tunne siitä, mikä on tärkeintä: se, että miusta ja Miikasta tulee aviopari, eikä se, onko vieraiden pöydissä kaitaliinoja.

"Jännittääkö? Joko jännittää?" Mitenköhän monta kymmentä kertaa vastasinkaan noihin kysymyksiin häiden lähestyessä ja aika monta kertaa taisin myös yllättää kysyjän vastauksellani: ei jännitä. En itekkään oikein ymmärrä, miten onnistuin pysymään niin rauhallisena hääpäivään asti. Muutama päivä ennen juhlapäivää tuntui vatsassa välillä vähän perhosia, kun asiaa alkoi oikein toden teolla miettimään, mut suurimman osan ajasta pidin itteni niin kiireisenä, ettei jännittämiselle oikeastaan edes jäänyt aikaa. Ja mitä siinä olisi edes pitänyt jännittää? Paikalle oli kutsuttu vain tutuimmat, rakkaimmat ihmiset ja päätös naimisiinmenosta oli meidän kummankin puolelta ainakin 110% varma. Vikana iltana vietettiin aikaa meidän hyvien ystävien Pinjan ja Artun kanssa ja pitää kyllä kiittää heitä, että saatiin olla viimenenkin ilta ennen hääpäivää (joka ois voinut olla muuten aika paniikinomainen) rauhassa ja hyvillä mielin. Yöllä heräsin sitten joskus neljän aikaan ja silloin alkoi kyllä fiilis olla aika jännittynyt. Mietin miun kampausta, meikkiä, mukana kannettavia tavaroita, vihkimistä, autokyytejä, kaikkea mahdollista ja lopulta olo oli ihan fyysisesti huono kaikesta siitä spekuloinnista. Jotenkin sain sitten kuitenkin unen päästä kiinni ja aamulla kampaajalle lähtiessäni olin taas ihan rauhallinen.



Hääpäivän aamu meni siis tiukasti kampaajan penkissä istuessa ja kivahan siinä oli istuskella puunattavana ja höpötellä samalla kampaajan kanssa mukavia. Miun kampauksen kanssa kävi sillä tavalla hassusti, että olin pari viikkoa ennen hääpäivää käynyt testaamassa koekampausta, mutta kun kampaajani näki miun mekon livenä päivää ennen häitä, hän halusikin tehdä kampaukseen vähän muutoksia. Parasta oli, että hän mainitsi miulle asiasta vasta alkaessaan tehdä kampausta :-D Joku toinen olis tässä tapauksessa saattanut saada pienen slaagin, mutta miulla oli niin kova luotto Sailaan, etten epäilly hetkeäkään hänen taitojaan tehdä miulle upeaa kampausta. Ja sellaisenhan mie sitten sainkin, just miun tyylisen ja täydellisesti mekon kanssa sopivan nutturakampauksen! Toivottavasti saan tännekkin vielä kuvaa siitä, tykkäsin siitä nimittäin tosi paljon :-)
Kampauksen ja meikin tekoon vierähti reilu pari tuntia ja sitten olikin jo aika alkaa pukeutumaan. Äiti tuli auttamaan minuu siinä ja onneks tulikin, en ois nimittäin yksin selvinny tuon prinsessahelman ja 75 napin (kyllä vain, mama laski ne) kanssa. Kampaus ja meikki viimesen päälle laitettuina, mekko päällä ja korkkarit jalassa tuli kyllä aikamoinen prinsessaolo ja peiliin katsoessa oli pakko todeta, että en oo varmaan koskaan ennen ollut yhtä kauniina. Pitkään en kuitenkaan saanut itteäni ihastella, sillä alkoi olla jo vähän kiire lähteä kameran eteen pyörähtelemään.



Reilu pari tuntia otettiin kuvia erään savonlinnalaisen ammattikuvaajan kanssa ja odotankin innolla, millaisia kuvia saatiin aikaan. Tuo viime postauksessa näkynyt kuva on hänen ottamansa ja ainut, joka ollaan tähän mennessä saatu nähtäväksi. Vaikka tän blogiharrastuksen myötä on tullut vietettyä aika monta hetkeä kameran edessä, oli ammattilaisen kanssa kuvaaminen silti ihan erilaista: niin paljon tarkempaa viilausta esimerkiks asentojen kanssa. Toivon kovasti, että se viilaaminen tuotti tulosta ja saatais kivoja kuvia muistoksi meidän päivästä!
Kuvauksen jälkeen yritettiin vähän väkisin saada jotain kurkusta alas, ettei heikotus pääsisi iskemään vihkitilaisuuden aikana. Sitten alkoikin olla aika lähteä siirtymään vihkipaikalle ja tässä vaiheessa olisi luullut jännityksen olevan huipussaan, mutta kun ei niin ei: oltiin kumpikin ihan tyynenrauhallisia. Kuskina meillä oli Miikan työkaveri ja ystävä Jaguarillaan ja sillä pyörittiin sitten vähän lenkkiä ettei oltais liian ajoissa vihkipaikalla.


Meidät vihittiin Jehovan todistajien valtakunnansalilla ja vihkitilaisuus kesti about 45 minuuttia. Puhe oli mahtava ja kuten tuosta ylläolevasta kuvasta näkeekin, tilaisuus oli asian vakavuudesta huolimatta kaikin puolin rento. Vihkimisen jälkeen otettiin onnitteluhalit vastaan ja lähdettiin valumaan juhlapaikalle. Jo siinä vaiheessa, kun alettiin häitä suunnittelemaan, oltiin päätetty pitää juhlat pieninä ja yksinkertaisina ja siinä onnistuttiinkin. Hyvää ruokaa, rupattelua, naurua, halailua, kakkuövereitä, rakkaiden seuraa, kameralle hymyilyä, kaikki tää takkatulen ja hienon järvimaiseman äärellä. Mitäs sitä muuta häiltään toivoisi? Oli myös ihan huippujuttu, että miun setä ja hänen vaimonsa, jotka ei pahan flunssan takia päässeet tulemaan meidän häihin, saivat olla mukana tunnelmassa Skypen välityksellä niin vihki- kuin juhlapaikallakin.

Sanomattakin varmaan selvää, että hääpäivästä jäi meille käteen vain ja ainoastaan ihania ja onnellisia muistoja ja tää oli meidän elämän yks tärkeimpiä päiviä, jota ei varmasti koskaan unohdeta. Tää postaus on kuitenkin varmasti silti semmonen, mitä tuun tulevaisuudessa lukemaan hymy huulilla ja tän avulla pääsen toivottavasti elämään mielessäni uudestaan noita ihania hetkiä, joita meidän hääpäivään kuului. Nyt jo tuntuu, kuin meidän häistä olisi pitkäkin aika, sillä niiden jälkeen on kerennyt tapahtua vaikka mitä. Käytiin muun muassa lyhyellä mutta sitäkin antoisammalla "minihäämatkalla" Budapestissä, siitä lisää myöhemmin. Mikä tärkeintä, ollaan kuitenkin päästy vihdoinkin asumaan saman katon alle avioparina ja onhan tää yhteiselo ollut aika ihanaa. Tiedetään, eiköhän se arkikin sieltä vielä iske, mut nyt myö nautitaan siitä kun vierekkäin nukkuminen on uutta ja ihanaa ja pyykit levitetään yhessä kuivumaan.

Ai niin, vielä viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: eipä muuten ollut vieraiden pöydissä kaitaliinoja.

HAPPILY MARRIED

Nyt en kyllä oikein tiedä mistä pitäs alottaa. Viimesen kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon ja tää on ollu varmasti kiireisin, mutta samalla ikimuistoisin kuukausi miun elämässä. Viime viikot on olleet oikeastaan lähes kokonaan vain hääjärjestelyjen ja työpaikan välillä palloilua ja vaikka välillä meinas usko loppua siihen, keretäänkö tehdä kaikki, niin kyllä sitä vaan viime lauantaina juhlittiin miun ja Miikan häitä. Oon edelleen ihan fiiliksissä ja pelkästään häiden mainitseminen saa hymyn leviämään ainakin korviin asti. Se oli niiiin älyttömän ihana päivä, johon liittyi niin paljon tunnetta; hymyjä, rakkaita ihmisiä, prinsessana pyörähtelyä, pusujen vaihtamista, halauksia... Sain miun ihanalta ystävältä Katrilta kuvia meidän päivästä ja hänen blogistaan voi käydäkkin jo kurkkimassa vähän maistiaisia! Tuun kyllä palaamaan tänne kuvien ja tarkempien selostusten kanssa vähän myöhemmin, mut tähän väliin halusin vaan tulla heittämään pikaiset moikat että tiedätte miun olevan edelleen elossa. Ja oonkin kyllä enemmän elossa kuin ikinä ennen, enemmän onnellinen, enemmän rakastunut! Elämä on just nyt aika hitsin ihanaa, toivottavasti teilläkin ♥ Rakkautta pursuava Elli-rouva lähettää jokaiselle sinne ruudun toiselle puolelle sylillisen sydämiä, puspuspus!